Tiiättekö sen tunteen, ku rakastaa jotain niin paljon ja seuraavaks huomaa, et pitäiski päästää siitä ihmisestä irti?
Ettei voikaan enää tehä niitä samoja asioita sen ihmisen kanssa, mitä olis ennen tehny.
Ei pysty enää puhumaa sen ihmisen kanssa samalailla ku ennen, ei pysty enää koskee sitä, tuntee sen vartaloa ja lämpöä.
Ja ettei tiiä enää miten pystyy jatkaa elämää ilman sitä ihmistä.
No, mulle kävi näin. Mä kyl tiiän minkälaista on olla rikki, mut silti - ei siihen totu, se tuntuu aina ihan yhtä paskalta.
Oon yrittäny kokoajan siitä päivästä lähtien keksii itelleni jotain muuta tekemistä, ku maata vaa sängyssä ja itkee silmät irti. Joo, se on onnistunu periaattees. Oon viettäny kavereiden kaa aikaa ja oon saanu muuta ajateltavaa. Ja mun kaverit on täl hetkel ihan helvetin tärkeitä mulle - ne lohduttaa ja kertoo mulle tosiasioita, mut täl hetkel ne ei mua paljoo lohduta tai auta. Mut sit ku mä tuun kotii, meen sänkyy, painan mun pään tyynyy näin vaikeen päivän päätteeks, nii kaikki asiat tulvii mun mieleen TAAS.
Ja mä mietin: Ajatteletko mua koskaan? Tuunks mä sun mielees ajoittain ihan tyhjästä? Koska mulle sitä tapahtuu kokoajan.
Tuntuuks tää susta miltään, vai ootko vaan helpottunu? Välitätkö ees?
Mul ois niin paljon sanottavaa ja kysyttävää, mut en uskalla/viitti kysyä tai sanoa mitään. En haluu ahistaa sitä yhtään enempää.
Oon ollu masentunu jo vuosia, sitku aloin seurustella, olin niiiin onnellinen melkeen kuukauden (etten ees muista milloin oisin ollu nii onnellinen), ja nyt oon lähtöruudussa, samassa paskassa jamassa ku ennenki.
Milloin tää olo helpottaa...?
ps. mul ois viel vaikka kuinka paljon sanottavaa, mut osaa muotoilla täl hetkel mitään, maybe later.
"Kaikkein vaikeint on päästää irti, ku haluu pitää kii."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti