Mä näytän hyvältä sua varten

Tiiättekö ihmiset sen tunteen, kun tapaatte jonkun ihmisen ja ajattelette että "ei helvetti, mä haluun tuntee ton ihmisen, haluun kuulla sen koko elämäkerran, vaikka siinä menis tunteja kertoa" tai "mä haluun just ton ihmisen, en ketään muuta, ikinä." - mutta tiiätte, että ette tuu ikinä saamaan sitä ihmistä. 


Toi tunne on tuskaa. Siitä on vaikee päästä irti. Kun se ihminen on sellanen, joka vetää sua puoleensa.
Ja mulle on just päiviä sitten käynyt noin. En tykkää tästä tunteesta yhtään, se vainoo mua koko ajan.
En pysty ajatella ketään muuta. Ajattelen, että mulla saattaa ehkä olla ees pieni mahollisuus saada se. Tai olla edes sen kaveri. Toiveajattelua vai totta?
Ehkä se selviää ajan myötä (?)
Haluisin viettää sen ihmisen kanssa enemmän aikaa, mut ongelmana on se, että en pysty koskaan olla sen kanssa kahestaan, vaan sillä on aina jotain kavereita mukana. 
Ja kun mä nään, että se tuijottaa mua, mä sulan. En pysty olla tuijottamatta takasin, niissä silmissä on jotain.
Ja sen hymy on ihaninta mitä oon koskaan maan päällä nähny. Se on sitä aitoa hymyä. 
Mä oon taivaassa pelkästään, jos saan puhuu sille edes pari lausetta tai sanoo "moi" ja kattoa sitä silmiin.
Mä oon taivaassa, kun saan sen hymyilemään...